Löysin kuvassa olevan kiven Joensuusta. Tursaan sydämen yläpuolelle kirjoitettu loitsun katkelma menee kokonaisuudessaan näin:
Se varsin valehteloo, / Joka tulta arveloo / Väinämöisen iskemäksi, / Kun iski ite Jumala, / Iski ilman ikkunoilla. / Tuli on tehty taivosessa, / Tehty taivaan navalla, / Otavitten olkapäillä, / Kulta-kunnasten kukuilla. / Vaan kukas sen tuuvitti tulisen? / Neitsyt Maaria emonen / Rautasessa kätkyessä, / Hiihnoissa hopeisissa, / Valanteissa vaskisissa, / Alla suun sulan Jumalan, / Alla parran autuaan. / Tulen synty on taivosesta, / Vuoresta vetosen synty, / Maasta on raukan rauan synty.
-Tuli,
Kirjoitettu loitsu on Juukalainen, eli maantieteellisesti Pohjois-Karjalaan sopiva. Juukan naapurikunta Kaavi esittää tämän loitsun kritisoiman virheellisen näkemyksen, jonka mukaan tuli on Väinämöisen (ja Ilmarisen) luoma (SKVR VII3 loitsut 1388). Liekö syynä naapuripura vai näkemyksellinen ero. Tietyllä tavalla molemmat versiot voivat olla oikeassa, kuten kristinuskokin selittää monia kolminaisuuden ongelmia muille monoteisteille.
Kiven löytyminen ja tekstin selvittäminen herätti paljonkin ajatuksia. On häpeä, miten huonosti suomalaiset tuntevat omia henkisiä juuriaan kristinuskon tuloa edeltäviltä ajoilta. Olen kuitenkin havainnut viime aikoina tapahtuvan pienimuotoista elvytystä. Aika omien henkisten juurien selvittämiseen on otollinen. Mediassa näkyvä Vapaa-ajattelijoiden bussikampanja on herättänyt näkyvää vastustusta erityisesti muslimien taholta. Loppujen lopuksi luterilaista kirkoa ei uhkaa kuitenkaan ateismi, vaan muiden hengellisten näkemysten yleistyminen. Tällä ajalla on oleellista individualistinen näkökanta: jos yhteisön näkökulma ei täsmää oman kanssa, yhteisöstä uskalletaan erota. Omasta mielestäni tämä on uskontojen mystisen tradition mukaista ajattelua. Yksilö ei pelastu vain kuulumalla instituutioon kuten kirkkoon, vaan henkilökohtaisen vakaumuksen kautta. Sikäli nykyinen individualistinen näkökulma yhdistyy positiivisesti ymmärrettynä valtakristinuskon tuhoaman gnostilaisuuden ajatuksen kanssa.
Tässä vaiheessa lukija voi ajatella kirjoittajan eksyneen aiheesta. Palaan siis alkuperäiseen aiheeseen. Se, että joen rannalta löytyy todelliseen suomalaiseen hengentietoon pohjautuvaa tekstiä osoittaa, että vanhaa Suomen tietäjäkansan tietoa (tieto=gnosis) ollaan löytämässä uudelleen. Paljon on tuhoutunut, vaan paljon on myös löydettävissä kun asetutaan ongelmassa hengelliselle kannalle. Vaikka ristiretkien väkivaltainen käännytys tuhosi paljon suomalaisten perinnöstä, on kansa ja sen olosuhteet edelleen samat. Siinä, missä vanha juutalainen traditio esittää tarkkoja geometrisia laskelmia, sukupuita ja säädöksiä on vanha suomalainen hengellisyys laulun, runonlausunnan ja luonnon elementtien uskontoa.
Totuuden etsijä ei tietenkään valitse mitään puoluetta perimmäisten allegorioiden paremmuusjärjestykseen laittamiseksi, vaan pyrkii näkemään kaikessa kokonaisuuden. Loitsussakin näkyy kristillistä vaikutusta. On kuitenkin myönnettävä suomalaisen hengenperinnön sopivuus kansamme temperamentille. Alla lainatussa pätkässä Väinämöisen lähdössä lienee ajateltavaa kansamme temperamentista sekä profeetallisessa mielessä kansamme henkisestä tilanteesta - minkä muun kansan henkinen johtaja poistuisi loukkaantuneena runon osoittamalla tavalla:
Siitä suuttui Väinämöinen / jopa suuttui ja häpesi. / Itse läksi astumahan / rannalle merelliselle. / Tuossa loihe laulamahan, /lauloi kerran viimeisensä: / lauloi vaskisen venehen, / kuparisen umpipurren. / Itse istuvi perähän, / läksi selvälle selälle. / Virkki vielä mennessänsä, / lausui lähtiellessänsä: / "Annapas ajan kulua, / päivän mennä, toisen tulla, / taas minua tarvitahan, / katsotahan, kaivatahan / uuen sammon saattajaksi, / uuen soiton suorijaksi, / uuen kuun kulettajaksi, / uuen päivän päästäjäksi, / kun ei kuuta, aurinkoa / eikä ilmaista iloa."
-Kalevala, 50:479-500
Siitä suuttui Väinämöinen / jopa suuttui ja häpesi. / Itse läksi astumahan / rannalle merelliselle. / Tuossa loihe laulamahan, /lauloi kerran viimeisensä: / lauloi vaskisen venehen, / kuparisen umpipurren. / Itse istuvi perähän, / läksi selvälle selälle. / Virkki vielä mennessänsä, / lausui lähtiellessänsä: / "Annapas ajan kulua, / päivän mennä, toisen tulla, / taas minua tarvitahan, / katsotahan, kaivatahan / uuen sammon saattajaksi, / uuen soiton suorijaksi, / uuen kuun kulettajaksi, / uuen päivän päästäjäksi, / kun ei kuuta, aurinkoa / eikä ilmaista iloa."
-Kalevala, 50:479-500
Luin tuossa vastikään Willie Angerwon 'Kalevalaisten Esi-isiemme Usko', ja se oli varsin hyvä teos koskien suomalaisten muinaista pakanallista perinnettä. Aiemmin olin tutustunut teosofiseen kalevalaisen perinnön ilmituomiseen lähinnä Ervastin 'Kalevalan Avain' -teoksen kautta. Angerwon kirjassa oli aika voimakasta valloitus- ja kirkko-kristillisyyden arvostelua, ja hän syytti kirkkoa mm. esi-isiemme valoisan uskonnon tuhoamisesta. Varmasti jossain määrin ihan oikea arvio, mutta näkisin siltikin, että vaikka kirkko-kristillisyys (lähinnä poliittisen vallankäytön välineenä) tuhosikin paljon pakanallisten esi-isiemme uskontoa, niin olisiko näin ollut silloin, jos tuo kyseinen tradition muoto olisi ollut silloin vielä täysin voimissaan ja elävä oppi ihmisten keskuudessa? - Kysymys, johon en ole itse vielä löytänyt täysin varmaa vastausta.
VastaaPoistaOmassa elämässä on ollut viime aikoina havaittavissa jonkinlaisen pakanallisen ja (esoteerisen) kristillisen ajattelun synteesin etsimistä, mikä on varmastikin mitä karmeinta kerettiläisyyttä sekä oikeaoppisen pakanan kuin myös kristityn silmissä. Näkisin kuitenkin, että näillä olisi paljon opittavaa toisiltaan, ja molempia voi kunnioittaa ajautumatta täyteen sekaannukseen. Löydän itsestäni aika monesti molempien perinteiden piirteitä. Pakanallisten perinteiden rekonstruktiota vastustan kyllä kuitenkin aika vahvasti, sillä koen niiden olevan epätoivoinen yritys elävöittää jo mennyttä ja kauan aikaa sitten kuollutta traditiota, jolla ei ole ensinnäkään historiallista jatkuvuutta, ja toisekseen juurikaan säilyneitä opetuksia esim. transsendenssin elämisestä todeksi. Siltikin koen, että tämä muinainen aines elää vielä kansamme ja kansojemme sielunelämässä, ja tämän aineksen potentiaaliset helmet on mahdollista löytää riittävän kovalla työskentelyllä ja etsimisellä.
Kerettiläisyyttäni korostaen koen, että Väinämöisen kotiinpaluu merkitsee Kristuksen toista tulemista Suomen kansan kohdalla. En usko, että Väinämöinen ja Kristus ovat toistensa vihamiehiä henkisessä todellisuudessa.
Ensinnäkin luin lievällä jännityksellä alkuperäisen kuuden vuoden takaisen tekstini, kun huomasin sinun kommentoineen sitä. Tekstihän on kuitenkin ihan asiallinen vielä nykyiseltä näkökannaltanikin.
VastaaPoistaHankala lisätä mitään kommenttiisikaan. Erilaiset järjestelmät ovat luonnollisesti toisistaan poikkeavia, mutta olisi ainakin itselleni vierasta asettaa niitä rinnakkain (tai sulauttaa toisiinsa) siten, että näkemykset asettuisivat kilpailevaan tai taistelevaan asetelmaan toisiinsa nähden. Kun nyt tässä tapauksessa on kyse kristillisen ja kalevalaisen maailmankatsomuksen sulauttamisesta, näen ehdottomasti Väinämöisen ja Jeesuksen vuorovaikutuksen sympaattisena yksimielisyyteen tähtäävänä kokonaisuutena. Inhimillisessä poliittisuskonnollisessa taistelussa (mm. ristiretket) katsomukset ovat alati taistelussa, mutta järjestelmien merkitysten ytimeen pureutuen ei koskaan.