29.7.2015

Myyttinen menneisyys


Lemminkäisen äiti, Akseli Gallen-Kallela, 1897.


Kävin Ateneumissa esillä olevassa Tarujen kansat -näyttelyssä. Näyttely sisältää suomalaisten ja norjalaisten taiteilijoiden symbolistisia teoksia noin sadan vuoden takaa. Vaikka Suomen kalevalainen mytologia eroaa norjalaisten viikinkien mytologiasta, on näiden tematiikka yhteensopivaa. Tämä oivallus välittyi näyttelystä erinomaisesti. Käsittelen seuraavaksi muutamaa keskeistä näyttelystä versonnutta ajatusta.

Itselleni aiemmin tuntematon Gallen-Kallelan Pakanuus ja kristinusko -niminen freskon luonnos on symbolisesti mielenkiintoinen. Teoksen miljöö ja teema ovat samankaltaiset kuin Väinämöisen lähdössä. Teoksesta huokuu melankolia suomalaisten oman uskon ja maailmankatsomuksen korvautumisesta valloittajan uskonnolla. Teoksen symboliikka on yksinkertainen ja selkeä. Suomen uskoa edustavat luonnon elementit: nuotiossa palava tuli, katkaistu mänty ja mäntyyn nojaava kantele[1]. Kristinuskoa edustaa miesvoimin rakenteilla olevan kivinen kirkko, katkaistut puut ja risti. Nuotiosta nouseva savuvana yhdistää maassa olevan tulen taivaalla olevaan auringonlaskuun. Maata ja taivasta yhdistävä siniharmaa vana voi olla henkeä symboloivaa savua, tai tulen sammuttavaa vettä. Tuli ja vesi ovat yhteen kietoutuvia elementtejä, joten tässäkin toteutuu aksiooma "se mikä on ylhäällä, on kuin se mikä on alhaalla"[2].

Museon Aino-triptyykin esittelytekstissä oli varsin järkevä selitys Väinämöisen ja Ainon tarinasta: kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinan opetus on siinä, ettei kaikkea voi saada. Rahalla tai viisaudella ei voi ostaa rakkautta. Tämänkaltaisiin kertomuksiin voi toki keksiä kehystarinoita mielensä mukaan, kuten Ervast tekee Kalevalan avaimessa. Mielestäni vanhan kansan tarinoiden selittäminen kohtuullisen modernin ajan teosofisella käsitteistöllä on kuitenkin epämielekästä, varsinkin kun ottaa huomioon teosofisen ajatuksen siitä, että kaikki on pohjimmiltaan teosofiaa[3].

Näyttelystä välittyi voimakas kaipuu "vanhoihin hyviin aikoihin". Kuten näyttelyn johdantoteksteissäkin mainitaan, on esillä olevien taiteilijoiden tavoitteena ollut luoda kansaa yhtenäistävää taidetta mytologisen historian avulla. Epäilemättä myyttinen historia voi tukea rakentavalla tavalla yksilöiden ja yhteisöjen identiteettiä, kunhan asioiden todellinen laita ei hämärry. Romanttinen menneisiin aikoihin haikailu ei ole kuitenkaan tarkemmin tarkasteltuna kestävällä pohjalla: kehityksen myötä ihmisten eliniän odote on kasvanut ja hyvinvointi lisääntynyt, sekä sotien määrä ja köyhyys on vähentynyt[4].

Mytologista historiaa on tuotettu lähes kaikissa eksoteerisissä ja esoteerisissä järjestelmissä. Sekularisaation myötä eksoteeristen järjestelmien myyttiset historiat ovat nykyään asettuneet pitkälti niille kuuluvaan symboliseen asemaan. Myyttisten tarinoiden historialliseen todenmukaisuuteen uskovat nykyään lähinnä erilaiset fundamentalistiset suuntaukset.

Esoteerisissa järjestelmissä myyttiseen historiaan tukeudutaan vaihtelevasti. Teosofiassa erilaiset myyttiset kertomukset on esimerkiksi atlantislaisten legendojen myötä sekoitettu todelliseen ja metafyysiseen historiaan. Monilla muillakin järjestöillä on kiusallinen tarve selittää omalle järjestölleen perimyslinja vaikka Christian Rosenkreuzin alkuperäiseen ruusuristiläiseen veljeskuntaan (jonka historiallinen olemassaolo on itsessään kyseenalainen), alkuperäisiin temppeliritareihin tai Raamatun henkilöihin asti. Mikäli järjestelmän ytimessä on tosiasiallinen usko johonkin myyttiseen kehystarinaan, on koko järjestelmän uskottavuus kyseenalainen.

Myyttisiin historioihin fundamentalistisesti suhtautuvat järjestelmät ovat heikolla pohjalla suhteessa totuudellisuuden vaatimuksiin, koska myyttisiä tarinoita ei voida osoittaa paikkaansa pitäviksi. Hyväksyttävänä näkökulmana asiaan voidaan kuitenkin pitää erilaisten myyttisten tarinoiden käyttämistä puhtaasti allegorisessa ja kasvattavassa merkityksessä. Samalla on korostettava totuudellisuuden hyveen hengessä, että kertomuksilla on vähän, tai ei ollenkaan vastetta reaalisessa historiassa. Myyttiseksi tunnistetuilla kertomuksilla voi olla kuitenkin samastumisen kautta identiteettiä kohottava vaikutus.

Pohjolassa on omaperäinen myyttinen historia, josta on syytä olla ylpeä. Tämänkaltaiset esilletuonnit ovat äärimmäisen tarpeellisia, ja näyttelyn saaman positiivisen palautteen perusteella aiheelle löytyy myös tilausta.

_______
[1] Kanteleen ääniaukoksi on kaiverrettu hakaristi. Epäilemättä kansallisromanttinen kuvasto yhdistettynä hakaristiin voi herättää nykypäivänä epäilyksiä, mutta "Hakaristi on tuhansia vuosia vanha symboli ja pohjolassa sitä on käytetty pitkään onnen vertauskuvana." -Kantele.net
Kallelan freskon luonnos on tehty 1899, joten tässäkään teoksessa ei voi olla viittausta myöhempiin natsi-Saksan tapahtumiin. 
[2] Hermes Trismegistos, Smaragditaulu
[3] Teosofinen synkretismin idea on sinänsä varteenotettava näkökulma, mutta teosofian tapa kääntää kaikki omalle kielelle estää kunkin omintakeisen järjestelmän ymmärtämisen niiden omista lähtökohdista käsin.
[4] Tässä on yksi positiivista historiankehitystä tukeva artikkeli: The world is getting better all the time, in 11 maps and charts