29.4.2016

Yksisilmäisen ateismin kritiikki

Violent against God, Gustave Doré, 1890. Jumalan pilkkaajat, sodomiitit ja koronkiskojat helvetin seitsemännellä kehällä Danten Jumalaisessa näytelmässä.


Vuoden ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani mediassa oli jo ehditty käydä kiivasta keskustelua islamin ja yleisesti uskontojen maailmanrauhaa järkyttävästä vaikutuksesta. Laaja-alaisen analyysin sijaan keskustelijat päätyivät useimmiten ajamaan oman ideologisen viiteryhmänsä etua. Muslimit kielsivät terroristien olevan muslimeja, kristityt väittivät islamin olevan väkivaltainen uskonto kokonaisuudessaan, ja ateistit yleistivät ongelman kaikkiin uskontoihin [1]. Moninaisia ilmiöitä ei voi ymmärtää poterosta käsin, vaan kokonaisuutta täytyy tarkastella laatikon ulkopuolelta. 

Uskonnollisissa piireissä on perinteisesti paljon yksipuolisia näkemyksiä oman näkemyksen oikeellisuudesta. Myös uskontoja vastustavien ateistien, sekularistien ja rationalistien keskuudessa esitetään samantyyppiseen retoriikkaan pohjaavia argumentteja. Oman oikeassa olemisen ideaan sokeasti uskovat syyllistyvät ylimielisyyteen. Olen havainnut tämän yhtälailla eksoteerisissa, esoteerisissa ja ateistisissa piireissä.

On täysin ymmärrettävää, että mihin tahansa maailmankatsomukseen etsijä onkin päätynyt, uskoo hän todennäköisesti vilpittömästi olevansa oikeassa. Tässä ei ole mitään väärää, mutta mikäli oikeassa oleminen ilmenee halveksuntana toisin ajattelevia kohtaan, on aiheellista kysyä, ansaitseeko muita halveksiva ihminen itse vastaavasti muiden kunnioitusta. Selvää on, ettei kukaan ainakaan muuta omaa kantaansa ylimielisen keskustelijan myötävaikutuksesta. Päinvastoin, hyökkäävä retoriikka etäännyttää eri mieltä olevia estäen toimivan vuorovaikutuksen. Ylimielisesti ja korostetun itsevarmasti esiintyvä antaa myös itsestään loppujen lopuksi epävarman vaikutelman. Kuinka hyvin muiden halveksija on oikeastaan perehtynyt muihin tapoihin ajatella? Viisas ymmärtää, että on monia tapoja hahmottaa todellisuutta. Utelias, itsevarma ja tiedonhaluinen asenne haluaa ennemminkin ymmärtää toista näkökulmaa kuin syöttää omaansa muille.

Käsittelen seuraavaksi muutamia sekulaarilta suunnalta poimimiani ajatuksia, jotka on suunnattu uskonnollista ajattelua vastaan. Ensin on syytä huomioida koko keskusteluasetelman epäsymmetrisyys. Moderni ateismi kohdistaa metafyysisen kritiikkinsä edelleen lähinnä jumaluskon helpoimpaan maaliin. Kritiikin kohteena oleva Jumala on persoonallinen, kaiken omavaltaisesti luonut hahmo. Tähän hahmoon sisältyy kaikki teodikean ongelman mukaiset ristiriidat ja uskonnollisten myyttien ihmeteot. On aivan selvää, että ateistit voivat kumota tämänkaltaisen olkinuken helposti.

Uskonto ja jumalusko nykypäivänä - tai vaikka jo antiiikin aikana - on kuitenkin niin moninainen ja henkilökohtainen asia, ettei näiden kritiikkiä voi käsitellä nipussa mustavalkoisesti. Esimerkiksi nykypäivän luterilaisuus ilmenee tyypillisesti evoluutioteorian myöntävänä ja Raamatun aikakontekstin ymmärtävänä uskonnollisuutena. Yleisesti ottaen ihmisten uskontulkinnat sijoittuvat laajalle skaalalle ateismin ja deismin akselilla.

Kirkkouskovan motiivi kirkkoon kuulumiselle voi olla puhtaasti kulttuurista laatua, mutta hänen vakaumustaan loukkaa silti kristillisen jumaluskon pilkkaaminen. Jumalan määritelmät voivat vaihdella koko kosmoksen käsittävästä kokonaisuudesta aina epämääräiseen sanoin määrittelemättömään voimaan asti. Uskontojen jakolinja deismi-ateismi-jakolinjalla ei ole itsestään selvä: esimerkiksi buddhalaisuus sisältää ateistisia koulukuntia, vaikka kyseessä on yksi merkittävimmistä maailmanuskonnoista.

Islantiin perustetun skandinaavisen mytologian kirkon pappi kertoo, että heidän jumalat eivät ole konkreettisia olentoja, vaan enemmänkin psykologisia arkkityyppejä [1]. Luther esitti Katekismuksessa, että ihmisen Jumala (tai jumala) on se, johon hän asettaa luottamuksensa. Määritelmä avartaa ajatusta siihen suuntaan, että jokaisella voidaan ajatella olevan joku tai joitakin jumalia [2]. Väittely Jumalan olemassaolosta onkin perinteisessä mielessä aikansa elänyttä. Oleellisempi kysymys on, minkälaisia jumalkäsityksiä on, kuin että onko stereotyyppistä Jumalaa olemassa vai ei.

Mediassa tällä hetkellä näkyvin keskustelu keskittyy kysymykseen siitä, missä määrin uskonto aiheuttaa sotia ja väkivaltaa maailmassa. Aihe on ollut käsittelyssä lukemattomissa artikkeleissa terrori-iskujen jälkeen. Venla Kokkkonen esitti Yle Battlen uskontokriittisessä kolumnissa uskonnot yksipuolisesti kaiken pahan alkusyyksi. Huomaamatta jää uskontojen moninaiset vaikuttimet inhimmilliseen kulttuuriin, joista kaikkia tuskin voi pitää negatiivisina. Samoin kulttuuri olisi hyvä nähdä laajana kokonaisuutena, jonka yhtenä osa-alueena voi olla uskonto. Toki islamistisessa teokratiassa uskonto nousee yhteiskunnassa hallitsevaksi osa-alueeksi, mutta samalla on huomioitava äärimmäisen rauhanomaiset Suufit osaksi mahdollisia islamin toteutustapoja. Toisaalta, jos asetetaan uskonto erityisasemaan yhteiskunnan määrittäjänä, on syytä huomioida kommunistis-ateististen valtiomallien perintö, kuten Kiinan, Pohjois-Korean ja Neuvostoliiton. Näiden maiden esimerkin kautta tulee selväksi, ettei uskonto tai uskonnottomuus sinänsä määritä yhteiskunnan "hyvyyttä".

Pilapiirroskohujen myötä jumalanpilkkakysymys on myös aika-ajoin esillä. Perusteltu rajanveto menee mielestäni siinä, että abstraktioita ja ideoita pitää voida pilkata. On toinen kysymys, onko se eettistä tai viisasta. Erottelu ihmisten ja ihmisten ideologioiden välillä on teoriassa helppoa, mutta asia ei ole käytännössä aivan mutkatonta. On kuitenkin veteen piirretty viiva, missä määrin koko elämänsä tietylle uskonnolle omistanut ihminen kykenee erottamaan uskonnon erilliseksi elementiksi  omaa persoonaansa. Jos uskonto on keskeisessä osassa ihmisen käytöstä ja ajattelua, on tosiasiassa hyvin vaikeaa kritisoida uskontoa kritisoimatta samalla uskovaa. Kritiikin itsessään pitää toki olla mahdollista kaikissa tapauksissa. Pilapiirrokset, pyhien kirjojen häpäisyt ym. täytyy pitää juridisesti sanktioimattonana tekona, mutta tämänkaltaisen toiminnan on turha kuvitella kääntävän ketään vastapuolelta omalle kannalle.

Jumalanpilkkaan liittyy kiinteästi pyhän käsite. "Nothing is sacred", julistaa Hitchens. Pyhällä tarkoitetaan muusta erotettua, erityistä puhtautta ja hartautta heijastavaa käsitettä. Pyhää voidaan määritellä myös tabujen kautta. Esimerkiksi lasten koskemattomuus ja ihmisoikeudet ylipäänsä voidaan käsittää pyhiksi arvoiksi. Ihmisen ruumista kohtaan on osoitettu arvokkuutta, vaikka ruumiilla ei automaattisesti tarvitsisi olla erityistä asemaa enää kuoleman jälkeen. Metsää ja jylhyyden kokemuksia luonnossa pidetään myös yleisesti pyhänä. Seksi ja pyhän käsite eivät ole kaukana toisistaan. Monelle koti, perhe ja suku ovat pyhiä. Näin avattuna ensisilmäyksellä teologisesta termistä tulee melko käytännöllinen, universaalisti hyväksytty käsite. Näiden mitätöinti ja pilkkaaminen on toki mahdollista, mutta en ole varma, ymmärtääkö mitätöijä silloin kovin syvästi ihmisyyttä.

Myös uskovaiset ovat kunnostautuneet pyhän pilkkaamisessa. On melko yleistä, että vain omat uskonnolliset arvot mielletään pyhiksi. Muiden uskontojen pyhä voi olla jopa uhka, jolloin uskonnollisilla valloitusretkillä korvattiin yleisesti vieraat pyhät paikat omilla. Joissain itämaisissa uskonnonharjoittamisen muodoissa pyritään rikkomaan tabuja. Harjoitteiden tarkoitus ei ole kuitenkaan kiistää tabujen takana olevia merkityksiä. Ateistisesta intressistä käsin uskonnollisten tabujen rikkomisella on tavoitteena niiden arvon kiistäminen.

Ateistien suusta kuulee joskus, että kaikki uskonnot ovat huonoja. Tämänkaltainen yleistys herättää kysymyksiä henkilön tietoisuudesta maailman uskontojen määrästä ja laadusta. Itse voin rehellisesti myöntää tuntevani vain murto-osan olemassa olevista uskonnoista. Ennakkoluulot ovat toki peruste halveksunnalle. Onko äärimmäinen ennakkoluuloisuus ja voimakas asenteellisuus kuitenkaan kovin analyyttistä ja rationaalista? Aivan yhtä epä-älyllistä olisi yleistää kaikki ateistit yksittäisten koulu-ampujien tai kommunististen hirmuhallintojen perusteella [3].
 
___________________________
[1] Islamististen terroristien uskonnollisuuden aste on melko kyseenalainen. 911 terroristit käyttivät huumeita ja kävivät strippiluolassa ennen iskua. 
Pariisin iskujen tekijä ei ollut kovin perehtynyt uskontoon, mutta oli kiinostunut terroriteon videopelimäisestä ulottuvuudesta.
[2] "Unlike the Vikings, Asatru members do not worship the deities of Asgard such as Odin, the god of gods who sacrificed an eye to gaze into the well of knowledge and rode on an eight-legged steed. “I don’t believe anyone believes in a one-eyed man who is riding about on a horse with eight feet,” Hilmarsson told Reuters. “We see the stories as poetic metaphors and a manifestation of the forces of nature and human psychology."” -First Viking Temple in 1,000 Years Coming to Iceland 
[3] Katekismus, ensimmäisen käskyn selitys.
"Lutherin tapa esitellä sana ”Jumala” on itse asiassa nerokas ja on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Luther sanoo, että itse kunkin Jumala on se, mihin hän turvaa ja mitä hän suurimmassa hädässä avukseen huutaa. Turha siinä urputtaa, että en minä usko mihinkään jumalaan. Kysymys on siitä, mihin kohdistuu perimmäinen luottamuksesi: rahaan, rakkauteen vai omaan itseesi. Tämä sydämen luottamus luo Jumalan tai epäjumalan, sanoo Luther. Näin päästään suoraan asiaan, ohittaen hyödytön väittely ”jumala”-nimisen erillisen olion mahdollisesta olemassaolosta." - Miika Anttila, Luterilaisia ajatuksia 2: Itse kunkin Jumala on se mitä hän avuksi huutaa
[4] Koulusurmaajien ja ateismin sidosta on spekuloitu lähinnä kristillisellä kentällä. Esim. Auvinen ja Saari olivat ateisteja.