10.1.2009

Ulkoisen ja sisäisen ykseydestä

Demonisoidessaan ulkoisen ihminen demonisoi sisäisen. Demonisoidessaan sisäisen ihminen demonisoi ulkoisen. Sama mekanismi pätee laajemmalti myös esimerkiksi pyhitykseen ja anteeksiantamiseen ja -saamiseen. Tämä perustuu siihen, ettei ole objektiivisesti ajateltuna eroa ulkoisen ja sisäisen välillä: itsen kokemisella on vain subjektiivinen, evolutiivinen välinemerkitys subjektille itselleen. Tähän perusoivallukseen perustuu suuri osa kaikista syvällisistä hengellisistä opetuksista riippumatta suuntauksesta. Myös historia ja psykologia tukee teoriaa.

Ulkoisen demonisoimisen esimerkkinä toimii kaikki toiseuden vihaamisen mallit. On selvää, että kaikki vainoamisen muodot, joissa toimintaa perustellaan ulkoisen pahuuden olemassaololla demonisoija muuttuu itse nähdyksi demoniksi. Kyse ei ole siitä, että kiistettäisiin objektiiviset tosiasiat, vaan - paradoksaalisesti - intensiivisestä kiinnittymisestä vastustuksen kohteeseen. Tällainen samaistuminen tapahtuu kiinnitettäessä suurta huomioita johonkin toiseuteen, kuten esimerkiksi noitavainoissa ja erilaisissa rasismin muodoissa. Vastaavasti harvinaisempana esimerkkinä demonisoitaessa itseä oma sisäinen tila alkaa ennenpitkää heijastua ympäristöön, jolloin oma sisäinen demoni alkaa vaikuttamaan ympäristöön. Tällainen itsen demonisoituminen voi tapahtua esimerkiksi tietyllä yksipuolistetulla virikkeistöllä. Edellisten esimerkkien ulkoistamis- tai sisäistämisprosessit toimivat lopulta vuorovaikutuksessa, ja niiden erottaminen on vaikeaa.

Demonisointi on hieman erivivahteinen sovellutus tuomitsemisesta. Yleisemmällä tuomitsemisen käsitteellä ymmärretään karkeasti yleiseen oikeudenmukaisuuteen vetoamista, kun taas demonisoinnilla viitataan hieman subjektiivisempaan asian pahaksi leimaamiseen. Sama laki pätee molempiin käsitteisiin.

Tuomitsemisen käsite on läheisesti tekemisissä anteeksiantamisen käsitteen kanssa: antaessa anteeksi ihminen saa itse anteeksi. Anteeksiantamattomuuden ansa toimii koettaessa suurta vääryyttä, kuten jouduttaessa raiskatuksi. Asian vaikeus on siinä, että uhri jää kiinni raiskauksen tapahtumaan ja tekijään niin pitkäksi aikaa, kunnes hän kykenee antamaan teon anteeksi. Kyse ei ole teon oikeutuksen hyväksymisestä, vaan kohteesta irtautumisesta sekä irroittamisesta. Samalla tavalla itselleen anteeksi annettaessa ihmisestä tulee myös ulkoisesti anteeksiantavampi. Vastaavasti ihminen joka toimii suuressa määrin toisia vastaan kiinnittyy juuri tuon katkeruuden siteen kautta uhreihinsa pitkäksi aikaa.

Pyhityksessä pyhitettäessä ulkoinen pyhittyy samalla sisäinen ja päinvastoin. Nämä kaksi mallia erotetaan usein vastakkaisiksi metodeiksi, jolloin konflikti jää helposti ratkaisematta. Erilaisilla uskonnoilla ja kirkkokunnilla on eri tavoin ongelmallisia ratkaisuja tämän suhteen. Esimerkiksi pyhitettäessä ainoastaan ulkoinen Jumala, käytännön elämässä kärsii helposti muut. Pyhyys pitäisi ulottaa kaikkeen, jotta erilaiset vastakkaisuudet eivät kumoaisi toisiaan. Tämä ei kumoa sitä, ettei sisäinen pyhittyisi pyhitettäessä ulkoinen, mutta tässä tiessä on sisäisen itsen, toisten ihmisten ja muun luodun demonisoimisen riski. Sama ongelma ulottuu pelkästään sisäisen itsen pyhittämisen tiehen, johon jälleen sisältyy ulkoisen demonisoimisen riski.

Nämä kolme esimerkkiä toimivat kiinteässä yhteydessä toistensa kanssa ja aiheuttavat samaan peruslakiin liittyen monimutkaisia syy-seuraus-suhteita. Viitaten seitsenjakoon tämän kirjoituksen aiheet liittyvät kolminaisuuteen esimerkiksi seuraavalla tavalla:
Alempi Tahto - subjektiivisen tuomitsemisen ongelma
Ylempi Tahto - objektiivisen tuomitsemisen ongelma
Alempi Rakkaus - subjektiivisen anteeksiantamisen ongelma
Ylempi Rakkaus - objektiivisen anteeksiantamisen ongelma
Alempi Äly - subjektiivisen pyhyyden ongelma
Ylempi Äly - objektiivisen pyhyyden ongelma
+ - edellisten harmonisoinnin ongelma
Ongelmien ilmenemistavat ja ratkaisut vaihtelevat olosuhteiden, kehityslinjojen, temperamentin yms. seurauksena lukemattomilla tavoilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti